Minun yhteenvetoni näistä on tämä: Jeesus on meidänkin aikanamme seurakunnan ainoa Herra. Me saatamme teologisoida tätä asiaa ja tehdä siitä “ekklesiologis-teoreettisen” (ties minkä) asian, mutta todellisuudessa Jeesus on hyvin käytännöllisesti ja konkreettisesti seurakunnan ainoa johtaja. Pyhän Hengen osallisuus on Jumalan maailmassa kudottu niin tiukasti seurakunnan rakenteeseen, että seurakunta, joka kadottaa Pyhän Hengen osallisuuden, lakkaa jollakin tapaa olemasta seurakunta lainkaan.

Meidän aikanamme on muotia odottaa suuria lopun ajan herätyksiä. Minä en tiedä tuleeko niitä, eikä Uusi testamenttikaan tunnu tietävän.

Mutta sen tiedän, että jokaisella meistä on mahdollisuus omaan herätykseen ja omaan uuteen Pyhän Hengen vuodatukseen. Jeesuksen viimeinen kirje Raamatussa oli Laodikean seurakunnalle, ja heille Hän kirjoitti, että seisoo oven takana ja koputtaa, jos joku avaisi oven Hänelle, että Hän voisi tulla sisään syömään yhdessä illallista. Jeesus, koputtaa oman seurakuntansa ovella, koputtaa sellaisen ihmisen ovella, jonka Hän on jo ostanut itselleen… ihme kyllä, Hän ei odota katkerana ja vihaisena, vaan toiveikkaana jos joku kuulisi ja tarttuisi ovenkahvaan…

Omenat kypsyivät, ja sitten ne putoilivat maahan. Aina kun omena putosi maahan, sen paikalle alkoi kasvaa uuden omenapuun taimi.

Mutta suuri omenapuu oli niin leveä ja tuuhea, että se peitti suuren osan auringonvalosta. Siksi taimet eivät saaneet valoa, ja kasvettuaan vähän aikaa ne kuolivat.

Selitys

Tällä näyllä on yksinkertainen selitys. Puu on paikallisseurakunta jonka työ kantaa hedelmää. Sen seurauksena seurakunnassa syntyy kyky aloittaa uusia paikallisseurakuntia (mitä ikinä sana lopulta tarkoittaakaan), eli oikeastaan synnyttää uusia, itsenäisiä paimenviran konteksteja.

Tästä seurakunnasta (puusta) on tullut kuitenkin niin suuri ja väärällä tavalla vahva että se estää uusia seurakuntien tai työmuotojen syntymisen. Yksi syy voi olla se, että vanha seurakunta haluaa jotenkin säilyttää johtavan tai jopa ainutlaatuisen asemansa omalla paikkakunnallaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ne, jotka käyttävät päätäntävaltaa, eivät suostu käytännössä tukemaan uusien seurakuntien syntymistä.

Tämä on samalla yksinkertainen ja yksityiskohtainen asia, joten se tuskin kiinnostaa useimpia tätä sarjaa lukevista. Siitä voi löytää kuitenkin yleisemmän viestin: meille paikallisseurakunnista tulee instituutioita joita vaalimme tarkasti ja joiden perinteitä me suojelemme. Mutta Jeesusta eivät kiinnosta paikallisseurakuntien perinteet vaan pelastuvat ihmiset ja Jumalan elämä heissä. Jos me haluamme joskus siistin niityn jolla kasvaa vain yksi omenapuu, Jeesus haluaisi aina nähdä hedelmiä mahdollisimman paljon.

Sitten näin, että kuutiossa oli oviaukko, ja että kuutio oli ontto. Sen sisällä oli ihmisiä, jotka istuivat seiniin nojaten. Oven päällä luki: “paikallisseurakunta”.

Huomasin, että ihmiset olivat kahleissa. He eivät päässeet liikkumaan, sillä heidät oli kytketty ketjuilla seiniin. Kuutio oli kuin erikoinen vankila.

Tämän jälkeen näkyyn ilmestyi Jeesus, joka seisoi suurena kuution ulkopuolella. Hän kutsui kuutiossa olevia ihmisiä luokseen, ja kutsun kuullessaan heidän kahleensa avautuivat, ja he alkoivat tulla ulos kuutiosta.

Kun ihmiset tulivat kuutiosta ulos, alkoi se pienentymään! Mitä enemmän ihmisiä tuli pois, sitä pienemmäksi kuutio kävi, ja lopulta se kutistui olemattomiin.

Selitys

Minä uskon, että tämä näky ei koske mitään tiettyä paikallisseurakuntaa, kuten esimerkiksi omaani. Se ei myöskään missään nimessä tarkoita, että paikallisseurakunnat itsessään olisivat pahasta!

Sen sanoma on käsittääkseni tämä: Joskus seurakunnan inhimillinen järjestäytyminen erkanee Jumalan tahdosta, ja voi lopulta muuttua esteeksi Jumalan tahdon toteuttamiselle. Seurakunnan johto saattaa ajautua tilaan, jossa se ei kykene kiinnostumaan uusien Jumalan antamien työmiesten opastamisesta, tai jossa se ei kykene jakamaan vastuutaan eteenpäin siten, kuin Jumala haluaisi.

Silloin paikallisseurakunta muuttuu kuin vankilaksi: ristiriitaisella tavalla seurakunta itsessään tulee suurimmaksi syyksi, miksi Jumalan kutsua kantava ihminen ei halua tai ei näennäisesti kykene toteuttamaan kutsumustaan.

Tällaisessa seurakunnassa sellainen, joka kantaa Jumalan kutsumusta mutta joka ei sovellu seurakunnan itselleen asettamiin raameihin, joutuu joko hautaamaan kutsunsa, tai astumaan seurakunnan “rajojen” ulkopuolelle. Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa kuvaa näyssä se, että Jeesus kutsuu ihmisiä ulos kuutiosta, ja he tulevat.

Samalla, kun ihmiset näyssä lähtevät seurakuntakuution valkoisista raameista ulos, alkaa kuutio pienentyä. Tämä merkitsee sitä, että seurakunta, jossa uusille Jumalan antamille viroille ei löydy sijaa, kutistuu vaikutusalaltaan ja kenties myös kooltaan. Siitä tulee Jumalan palvelijaksi huonommin kelpaava, ja lopulta, tiellään jatkaessaan, se kuolee pois olemasta merkityksellinen organisaatio.

Jeesus on jokaisen paikallisseurakunnan Herra, mutta ennenkaikkea Hän on Herra koko Jumalan laumalle. Jos paikallisseurakunta ajautuu Hänen tahdostaan pois, niin onhan Hänellä oikeus lopulta lakkauttaa se. Jeesuksella on seurakunnassa ylin valta, ja siihen alistuminen on meidän paikallisseurakuntiemme hengellinen elinehto.

Toisen huoltamon mies tuli täyttämään bensiinitankkia. Silloin huomasin, että auton polttoainesäiliössä oli repeytymä, josta bensiiniä valui tielle. Siksi ajaja joutui käymään jatkuvasti huoltamoilla.

Lopulta matka johti kuivalle, erämaankaltaiselle tasangolle. Tie kulki sen halki viivasuoraan. Siellä ei ollut huoltamoita, vaan tasanko oli aivan autio.

Polttoaine loppui jälleen, ja autoa ajava henkilö astui autostaan ulos. Bensiiniä ei ollut saatavissa mistään. Silloin hän rukoili. Hänen rukoillessaan auton bensiinisäiliön repeytymä korjaantui, ja sen lisäksi tankki tuli polttoainetta täyteen. Sitten hän jatkoi matkaansa pysähtymättä.

Miten sen tulkitsin

Minä ymmärsin tämän näyn seuraavasti. Auton ajaja on kristitty. Automatka kuvaa hänen hengellistä vaellustaan, ja bensiini sen vaelluksen käyttövoimaa.

Ajaja joutuu pysähtymään jatkuvasti huoltoasemille, koska hänen autonsa polttoainesäiliö on rikki. Tämä tarkoittaa, että hänessä itsessään ei ole voimaa kestävään hengelliseen vaellukseen. Sen sijaan hän joutuu jatkuvasti käymään hengellisissä kokouksissa ja erilaisissa massatapahtumissa saamassa uutta “bensaa”. Tätä korostaa myös se, että huoltamot olivat palveluasemia: joku toinen tuli täyttämään tyhjentyneen tankin.

Meillä on tällaisia uskovia. Heidän hengellinen elämänsä ei ole jostakin syystä kasvanut Kristuksen ympärille, vaan on liikaa kiinni toisissa ihmisissä, tapahtumissa, tunnelmissa ja lyhytvaikutteisissa hengellisissä kokemuksissa.

Kun näyssä ajaja joutuu erämaahan, tarkoittaa se, että hän joutuu tilanteeseen, jossa jostakin syystä hengelliset kokoukset ja tapahtumat eivät kykene tyydyttämään hänen voimantarvettaan. Kenties hän ei pääse kokouksiin, tai jostakin syystä ne eivät enää vaikuta toivotulla tavalla.

Ajaja rukoilee bensiinin loputtua erämaassa, ja silloin auton tankki korjaantuu ja tulee täyteen. Tämä tarkoittanee, että hän löytää voiman hengelliseen elämäänsä ja vaelluksesta Jeesuksesta itsestään, joka asuu hänessä Pyhän Hengen kautta. Löydettyään näin “Kristuksen sisäisen tuntemisen” tulee hänestä hyvässä mielessä riippumaton erilaisista tapahtumista ja kokouksista. Hän löytää voiman Jeesuksesta itsestään. Hänestä on tullut

kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen; helteen tuloa se ei peljästy, vaan sen lehvä on vihanta, ei poutavuonnakaan sillä ole huolta, eikä se herkeä hedelmää tekemästä. Jer 17:8

Uskovat, jotka kasvavat kiinni toisiin ihmisiin eivätkä Kristukseen, ovat paimenuuden näkökulmasta ongelma. Heillä on riski ajautua kokonaan pois uskosta, kun jostakin syystä tie johtaa kuivalle tasangolle. Toiset löytävät Kristuksen ja sisäisen Hengen elämän, toiset ihmettelevät ja luopuvat.

Ei hengellisissä kokouksissa ole sinänsä vikaa. Mutta meille saattaa tulla kiusaus tehdä niistä ihmiskeskeisiä, niin että ne eivät kasvata kiinni yksin Jeesukseen.

Meidän Herramme haluaa kuitenkin olla Hänen omiensa ainoa, kirkas kiintopiste, ainoa tähti taivaalla, jonka mukaan suunnistaa.

Siksi meidän on kiivettävä Jeesuksen tuntemisen pyhälle vuorelle, kunnes se, mikä on inhimillistä ja kestämätöntä, on jäänyt kauas taakse, ja vedettävä perässämme kaikkia Jumalan rakkaita.

Lampussa paloi tuli. Sitten huomasin, että lamppuun kaadettiin öljyä ylhäältä lisää. Sitä ei tullut pienenä norona tai tipoittain, vaan sitä kaadettiin niin runsaasti, että se ryöppysi lampun reunojen ylitse. Voisi sanoa että sitä tuli tuhlaamalla. Kukaan ei kaataisi öljyä lamppuun siten, ellei öljyä olisi rajattomasti saatavilla.

Sitten lampun suuri täyttöreikä alkoi pienentymään. Se pieneni ja pieneni. Tästä huolimatta öljyä kaadettiin koko ajan valtavasti lampun ylle, mutta tietenkin pienempi osa siitä pääsi lampun sisälle, koska reikä oli pienentynyt. Lopulta reikä oli hyvin pieni, ja sitten se katosi kokonaan.

Lamppu oli sulkeutunut. Se oli kasvanut umpeen, ja juuri silloin öljyn tulo lakkasi.

Miten sen tulkitsin

Uskon, että lamppu kuvaa paikallisseurakuntaa ja öljy Pyhän Hengen vaikutusta ja voimaa seurakunnassa. Me uskovina olemme sekä erikseen että yhdessä kuin pieni saviastia, johon eivät ikinä mahdu kaikki Jumalan rikkaudet. Samoin kuin öljyä tuli niin paljon, että se ryöppysi yli eikä mahtunut lamppuun, samoin Jumalalla on enemmän voimaa ja armoa, kuin me kykenemme kokemaan tai kuin me edes tarvitsemme.

Lamppu paloi öljyn voimin. Samoin seurakunta voi levittää Jeesuksen kirkkautta vain Pyhän Hengen voimasta. Lamppu ei voi palaa itsessään. Savilamppu pysyy savimöhkäleenä ja lampun sydän kankaanpalana, vaikka lamppu palaisi kuinka kirkkaasti.

Suuri reikä, jonka kautta öljy virtasi lamppuun, kuvaa seurakunnan yhteyttä Jumalaan ja riippuvuutta Hänestä.

Lampussa tulee olla täyttöreikä. Se, että näyssä tuo reikä alkoi kasvaa umpeen, oli siis epänormaalia. Seurakunta alkoi luopua Jumalan Hengestä ja tulla itseriittoiseksi. Tapahtui samoin kuin Laodikean seurakunnalle, joka sanoi lopulta itsestään: “minä olen rikas”, vaikka Jeesus sanoi siitä: “sinä olet köyhä, sokea ja alaston”.

Minulle tämä korostaa sitä totuutta, että “Jumala ei anna Henkeä mitalla”. Kaikki se armo ja voima, joka on saatavilla Jeesuksen työn perusteella, on enemmän kuin voimme käsittää. Jos siis seurakunta on hengellisesti köyhä, ei syy ole siinä, että Jumalalta olisi armo loppunut.

Öljyä kyllä on, enemmän kuin riittävästi jokaiselle etsivälle. Jeesus sanoi:

“Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!” Luuk. 11:13

Olemmeko me kasvaneet umpeen? Onko meistä tullut itseriittoisia? Jeesus pyysi Laodikean seurakuntaa ahkeroimaan ja tekemään parannuksen. Mitä Jeesus pyytää meiltä?

Tiellä kulki ihmisiä, jotka näyttivät lähes kuolleilta. He olivat harmaita, värittömiä, ja vaikuttivat pohjaan asti masentuneilta.

Sitten lähdin kulkemaan kohti kirkkoa, ja astuin pian sen ovesta sisään. Oven takana oli pitkä, pimeä käytävä. Sen toisessa päässä avautui suuri kirkkosali, jonka katto oli korkealla. Sali oli lähes autio ihmisistä, ja joka paikkaa peitti pöly. Mutta rakennuksen etuosassa oli saarnamies. Katsoin miestä tarkemmin, ja näin, että hänen kasvojensa paikalla oli pelkkä pääkallo.

Sitten lähdin pois kirkosta, ja näin nyt saman tien, jotka pitkin masentuneet ihmiset olivat kulkeneet, mutta toisesta suunnasta. (katselin sitä nyt kirkon ovelta käsin).

Kauempana seisoi pieni mummo tien vierellä. Jotkut kulkivat hänen ohitsensa, mutta toiset pysähtyivät juttelemaan hänen kanssaan. Ne, jotka tekivät niin, heräsivät eloon. Väri palasi heihin, ja heidän ryhtinsä suoristui. Sitten he jatkoivat matkaansa iloisina.

Miten sen tulkitsin

En ajattele, että tämän näyn tarkoituksena olisi opettaa, että kaikki kirkot ovat kuolleita, ja että mummot ovat hengellisesti erityisen eläviä.

Sen sijaan tämä kuvannee sitä, että Jumalan seurakunta ei ole siellä, missä on hieno kirkkorakennus, vaan siellä, missä Jumalan elämä on.

Kaunis kirkko, joka on sisältä harmaa ja pölyinen ja jossa saarnaa kuollut mies, kuvaa paikallisseurakuntaa, jolla on komeat puitteet, mutta jonka hengellinen elämä on tuhoutunut. Se on kuin Sardeen seurakunta:

“Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut. Heräjä valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, niitä, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä.” Ilm. 3:1–2

Ne, jotka menevät sellaiseen seurakuntaan, palaavat pois kuolleina ja masentuneina. Ei siksi, että rakennus olisi liian hieno, vaan siksi, että Jumalan elämää ei ole siellä.

Toisaalta Jumalan elämä voi välittyä pienissä ja koruttomissa ympyröissä; pienen ihmisen kautta, jonka sydämessä asuu Kristuksen tunteminen. Näyn mummo kuvaa vähäistä ja heikkoa ihmistä. Hän on vastakohta mahtipontiselle kirkkorakennukselle, joka edustaa inhimillistä voimaa ja loistoa ja kaikkia ihmisten tekemiä, niin fyysisiä kuin henkisiäkin rakennelmia.

Joskus voimme ajatella, että hengellinen ja jumalallinen elämä ilmenee siten, että on paljon innostusta, ylistystä ja toimintaa. Mutta tässä on kysymys sisäisestä Hengen elämästä, ei mistään ulkoisesta. Hengen elämä voi kyllä saada aikaan näitä kaikkia asioita, mutta samoja asioita voi saada myös jossakin määrin aikaan sielullisin keinoin, jopa manipuloimalla. Mutta silloin niistäkin tulee vain kuolleen kirkollisen palatsin kiviä.

Jumalan elämä meissä, Kristus meissä! Sen kautta meidän seurakuntamme elävät, ja sen puutteessa kuolevat.

Millainen on meidän kotiseurakuntamme? Millainen on sinun seurakuntasi? Olemmeko valinneet inhimillisen rakentamisen ja ylpeyden, vai Jumalan antaman sisäisen Hengen elämän ja nöyryyden tien?

Jos me olemme vaihtaneet Jumalan elämän ihmisvoimaan ja sisäiseen kuolleisuuteen, niin tänään on meidän aikamme kuunnella Jeesuksen käskyä: Herää valvomaan!

Sitten oli kuin näkymätön käsi tai valtava ilmamassa olisi pyyhkäissyt muutamalla vedolla soihtujen ylitse niin, että ne sammuivat.

Seuraavaksi siirryin yhden tällaisen suuren soihdun juurelle. Siinä paloi vielä tuli. Soihdun juuren ympärille oli kokoontunut paljon ihmisiä tiiviseen joukkoon. Heidän ympärillään oli leveä, tyhjä alue. Tämän tyhjän, erottavan kaistaleen takana levittäytyi suuri joukko ihmisiä, joka oli pimeässä. Ihmisjoukkoja oli siis selvästi kaksi, ja toisia soihtu valaisi mutta toiset olivat pimeässä.

Sitten tämäkin soihtu sammui, ja silloin sen ympärille kokoontuneet ihmiset joutuivat hämärään ja hämmennyksiin. He alkoivat hortoilemaan pois soihdun juurelta ja kuljeskelemaan eri suuntiin. Tyhjä, erottava kaistale kahden joukon välissä alkoi täyttyä ihmisistä. Pian joukot sekoittuivat toisiinsa. Siinä, missä oli ollut kaksi erillistä ihmisryhmää oli nyt vain yksi.

Ihmisjoukossa oli myös ihmisiä, joita se, mitä tapahtui, huolestutti. Näiden ihmisten ympärille kerääntyi pieniä joukkoja, ja joukkojen keskellä syttyi pieniä nuotioita.

Miten sen tulkitsin

Valtavat soihdut kuvaavat suuria kirkkokuntia, seurakuntia ja muita järjestäytyneen hengellisen elämän suuria rakenteita. Tuli, joka palaa soihduissa, on Jumalan totuus, joka on kirkkaana esillä seurakuntien keskellä.

Aika, jolloin soihduissa palaa tuli, on aika, jolloin suuret kirkkokunnat, yhtenäiset herätysliikkeet, suuret seurakunnat ja seurakuntaryhmittymät kykenevät tarjoamaan hengellisen kodin, jossa Jumalan totuus valaisee ja lämmittää.

Tulee aika, jolloin näin ei ole enää. Silloin laumat joutuvat hajaannuksiin, ja ero seurakunnan ja maailman välillä kapenee, himmenee ja katoaa. Julistus Jumalan totuudesta hämärtyy. Silloin Jumalan totuuden valo ei ole suurimittaisen ja järjestäytyneen uskonnollisuuden huomassa, vaan elää pienemmissä, epämuodollisemmissa ryhmissä. Ihmiset, jotka kokoavat toisia yhteen näihin ryhmiin, ovat sellaisia, joille Jumalan on antanut sydämen pitää huolta Hänen laumastaan.

Jumala ei ota tarkoituksella totuuden sanaansa pois suurista seurakuntarakenteista. Jos tapahtuu kuten näyn ymmärsin tarkoittavan, on se seurausta jostakin muusta — uskoakseni siitä, että “laittomuus pääsee valtaan ja useimpien rakkaus kylmenee”.

Jos tämä on totta, niin meidän on syytä tutkia omia seurakuntiamme. Olemmeko päästäneet ne tilaan, jossa niillä on hengellinen ulkokuori mutta lihallinen sisus? Ovatko raamattukoulumme syrjäyttäneet opettamisen armolahjan? Valitsemmeko hengellisiin virkoihin omien sosiaalisten sääntöjemme mukaan Jumalan antaman valtuutuksen sijaan? Onko meistä tullut omien historiallisten kontekstiemme ja traditioidemme vankeja? Olemmeko hiljaisesti hyväksyneet sen, että seurakunnissa on ristiriitoja, kinasteluja ja kuppikuntia? Olemmeko tulleet riippumattomiksi Pyhästä Hengestä ja korvanneet Hänet ihmisen omalla voimalla?

Sitten nousin näyssä ylöspäin ja näin minne tämä pieni joukko oli matkalla: näin suuren kumpareisen laakson, jonne paimenia ja lampaita virtasi joka suunnasta. Jokaisen paimenen kädessä oli soihtu, ja jokaista paimenta seurasi joukko lampaita.

Ne tulivat kaikkialta, mutta kulkivat samaan suuntaan. Ne vaelsivat poispäin minusta, tuhannet paimenet ja lukemattomat lampaat, kohti jonkinlaista horisonttia. Sitten yhtäkkiä taivaanranta jota kohti he kävelivät alkoi hohtaa, ja äkkiä kirkas aamu koitti heidän ylitseen.

Miten sen tulkitsin

Paimenet ovat niitä, joilla on Jumalan antama kutsumus toimia Hänen seurakuntansa paimenina. Lampaita ovat näyssä kaikki muut uskovat. Heillä voi olla suurempia ja tärkeämpiä tehtäviä tai armolahjoja kuin paimenen työ, mutta Jumala ei ole tarkoittanut heitä paimeniksi. Siksi he ovat näyssä lampaita.

Matkalla oli pimeää, eikä kukaan voinut nähdä pitkälle eteenpäin. Silti kaikki kulkivat samaan suuntaan. Jos Jumalan seurakuntaa paimentavia ohjaa Jumalan Henki, kaikki kulkevat lopulta samaan suuntaan ilman, että kenenkään ihmisen täytyisi olla ohjaamassa sitä sen enempää ylhäältä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö hengellinen vastuu voisi olla kasautunut moneen kerrokseen, tai etteikö nuoremmasta paimenesta tulisi vanhempien pitää huolta. Silti jokaisella, joka paimentaa Jumalan seurakuntaa tavalla tai toisella, tulee olla suora ja elävä suhde Jumalaan. Hänen täytyy myös kantaa itse täysi vastuu virastaan suoraan Jumalalle.

Paimenia oli näyssä paljon. Heitä tarvitaan paljon, koska yksi paimen ei voi realistisesti pitää huolta sadoista ihmisistä — siihen ei yksinkertaisesti riitä aika.

Mutta mistä nämä paimenet tulevat ja keitä he ovat?

Minä uskon, että on paljon ihmisiä, jotka Jumalan on kutsunut paimeniksi, pitämään Hänen laumastaan huolta. Ja ne, jotka Hän on kutsunut, Hän on myös varustanut. Meidän kaikkien tehtävämme, ja erityisesti seurakunnan vanhimpien, on löytää heidät, tukea heitä, rukoilla heidän puolestaan ja hyväksyä se tehtävä, johon Jumala on heidät kutsunut.

Onko Hengen inspiraatio lakannut?

Joku voi kyseenalaistaa sen idean, että Pyhä Henki vielä vaikuttaisi näkyjä, profetioita ja muuta Hengen ilmoitusta. Jos uskoo, että Hengen inspiraatio on lakannut kokonaan, niin joutuu käytännössä selittämään kaiken tällaisen huijauksiksi, psyyken tuotoksiksi tai riivaajien aikaansaannoksiksi.

En paneudu tähän ajatukseen Hengen armolahjojen (“karismojen”) toiminnan lakkaamisesta pitkällisesti. Uskon itse Pyhän Hengen inspiraatioon meidän aikanamme. En löydä Raamatusta mitään perustetta uskoa, että Jumala olisi suunnitellut toisin.

Yksi usein esitetty argumentti Hengen inspiraation lakkaamisen puolesta on, että “Uuden testamentin kaanon on valmis ja että uutta ilmoitusta ei siksi enää tarvita”. Mutta monet Pyhän Hengen inspiroimat asiat esim. Apostolien teoissa eivät liity oppiin lainkaan — esimerkiksi Paavalin valitseminen lähetystyöhön (kts. Apt. 13). En voi uskoa että apostolien aikana lähetystyö vaati Pyhän Hengen inspiraatiota mutta että nyttemmin se on käynyt tarpeettomaksi!

Epäilen että syyt siihen, miksi jotkut uskovat Hengen inspiraation loppumiseen, sisältävät ainakin nämä:

1. Siitä saa kätevän (ison) tykin jolla voi ampua kumoon kaikki väärät profeetat ja Raamattua omien ilmestystensä avulla kieroon vääntävät julistajat.
2. Ihmiset toivovat Jumalaa joka on mukavasti etäinen niin, että Hän ei vaikuta liikaa omaan elämänmenoon.
3. Ihmiset eivät oikeastaan halua uskoa yliluonnolliseen Jumalaan ja siksi työntävät Hengen toiminnan kauas seurakunnan historian alkuhämärään.
4. Liian paljon sielullisia asioita on pantu “Pyhän Hengen” nimiin niin että kaikki karismaattisuus (eli käytännössä Hengen armolahjojen toiminta) on joutunut halveksituksi ja naurunalaiseksi.

Miksi?

Onko omien näkyjen julkaiseminen internetissä omahyväistä vai oikeamielistä? Palvelenko niin tekemällä seurakuntaa vai syyllistynkö hengelliseen ekshibitionismiin?

On selvää että osa Hengen inspiraatiosta on tarkoitettu yksityisesti ihmiselle, mutta osa taas Paavalin sanoin “yhteiseksi hyödyksi”. Väitänkö että tästä kirjoitussarjasta on yleistä hyötyä? En uskalla väittää niin. Mutta toivon että siitä on jollekin hyötyä. Jos joku kuulee sen tekstin takaa Jeesus-paimenen äänen, on sen julkaiseminen ollut kannattava, oikeamielinen teko…

Sisällön arvioimisesta

Toivotan jokaisen tervetulleeksi arvioimaan tätä sisältöä ja esittämään sitä kohtaan kritiikkiä. Paavali kehottikin seurakuntaa arvioimaan kaiken, ja pitämään (vain) sen, mikä on hyvää.

Monet näistä teksteistä koskettelevat kysymystä paikallisseurakunnan ja Jumalan suhteesta. Haluan erikseen vielä korostaa tässä, että uskon paikallisseurakuntainstituution olevan Uuden testamentin opin mukainen. En kehota ketään luopumasta yhteydestä paikallisseurakunnan kanssa. Päinvastoin, paikallisseurakunnat ovat niin keskeisessä asemassa Jumalan suunnitelmassa, että Hänellä on paljon sanottavaa niiden suhteen (katso esim. Ilm. 2–3).